Saku Sammakon hankaloituvat kosioreissut

Olin iltapäivälenkillä pikkuiseni kanssa Tyyppälänjoen vartta myötäilevällä sorapinnoitetulla kävelytiellä. Oikealla puolella kimalteli helteiden ja kuivuuden huventama pikkujoki, vasemmalla aurinko kuumensi pientaloaluetta asfaltteineen. Kävellessäni huomasin tumman pienen möntin, joka hypähti hitain, laiskoin hypyin ylärinteen asfaltilta soraikolle ja pysähtyi siihen hopeapajun varjoon. Paikalle tullessani tunnistin sen sammakoksi, Rana temporaria, eikä otuksella tuntunut kaikki olevan hyvin. Se läähätti, silmät olivat kiinni, eikä eläin välittänyt ystävällisestä sormenpään tönäisystäni mitään. Istuin penkille hetkeksi seuraamaan tilannetta. Kymmenen minuutin jälkeen harakat pölähtivät hopeapajuihin ja kun näytti ilmeiseltä, ettei sammakko tajunnut tästä maailmasta mitään, kävin nostamassa sen soraikolta ja auttamassa reilun kymmenen metrin päässä odottavan joen rantaan. Sammakon iho oli kuiva, kaukana lapsuudessani kokemistani kylmänkosteista sätkyttelijöistä.

Tämä tapaus muistutti sammakkoeläinten nopeasta häviämisestä, josta olen kuullut monta esitelmää eri yhteyksissä. Kaikkialla maailmassa sammakkoeläinten on havaittu vähenevän niin yksilö- kuin lajimääriltään. Maailmassa on tiettävästi yli 6300 sammakkoeläinlajia ja niistä reilusti yli kolmannes (IUCN: 1856 lajia) uhanalaisia. Syyt ovat moninaiset, mutta ylitse muiden on habitaattien, sammakoille soveltuvien elinympäristöjen häviäminen ja pirstoutuminen. Mistä lienee "pelastamani" yksilö ollut tulossa, matkaa pientalojen kuivasta erämaasta viileään jokeen ei ollut enää paljon.

Sammakoiden häviämisen kiihtymisestä on kirjoitettu monta tieteellistä artikkelia. Ja kuten tieteeseen kuuluu, usein yhtä tai muutamaa selittävää tekijää tarkastellen. Niinpä torjunta-aineiden käyttö, yleinen kemikalisoituminen, tautien leviäminen, UV-säteily, tulokaslajien saalistus ja viimeisimpänä ilmastomuutos esiintyvät habitaattimuutosten rinnalla selittävinä tekijöinä sammakoiden joukkotuholle. Aiheesta tehtyä tutkimusta vetää hyvin yhteen AMPHIBIAWEB-niminen sivusto.

Montanan yliopiston tutkijat, Roman Biek kolleegoineen, ovat osoittaneet, että sammakkoeläinten häviämisriskiä kasvattavat moninaiset elinympäristövaatimukset ja se, että elinkierron eri vaiheissa kudun, nuijapäiden ja maalle siirtyvien aikuisten elämä on monille vaaroille eri tavoin eri vuodenaikoina ja erilaisissa sääoloissa altis. Myös Suomessa sammakkoeläinten selviämiseen liittyviä tekijöitä on selvitetty, mm. kolleegani Henna Piha väitöskirjassaan nelisen vuotta sitten. Siinä havaittiin mm., että maataloudessa erityisesti maisemarakenteen yksipuolistuminen altistaa sammakot kuivuuskausien aiheuttamille tuhoille.

Aprikoinkin tätä asiaa lähiluonnon hoidon näkökulmasta. Lenkkimaastossani on ollut viimeisen vuoden aikana sammakoiden ja muunkin luonnon näkökulmasta ikävän oloista "maisemanhoitoa": jokivarren puustoa ja pensastoa on raivattu ja pöpelikköä ovat käyneet kaupungin työntekijät jopa tämän kesän pahimpien helteiden aikana täydessä sotisovassa raivaussahoillaan raivaamassa. Siis siistimässä, mutta samalla yksipuolistamassa ja sammakoiden kannalta kuivattamassa entisestään. Jos tehomaatalous yhdessä ilmastomuutoksen ääri-ilmiöiden kanssa hävittää sammakoita, hankaloitunevat vastaavasti myös tehohoidettujen kaupunkialueiden Saku Sammakoiden kosioreissut kuivien kesien yleistyessä.

Maalitehtaalta torjunta-ainetta Vantaanjokeen?

SYKEssä olemme vuodesta 2007 lähtien seuranneet yhteistyössä alueellisten ympäristökeskusten, siis nykyisten ELY-keskusten kanssa hajakuormituksen vesistövaikutuksia. Yhtenä osana on seurannassa ollut haitallisten aineiden esiintyminen ja pitoisuudet vesistöissä. Tuloksia on nettisivuillamme:
www.ymparisto.fi/syke/maamet

Seurannassa on otettu toukokuusta syyskuulle asti kuukausittain vesinäytteitä voimakkaasti maatalouden kuormittamien jokien alajuoksuilta. Vesinäytteistä on määritetty noin 160 erilaisen torjunta-aineen pitoisuuksia. Lohdullinen viesti on, että enimmäkseen on mitattu nollaa tai alle määritysrajan olevia pitoisuuksia. Vantaanjoessa kuitenkin paljastui seurannassa jännä aine, diuroni, jonka pitoisuudet ylittivät ajoittain vesiluonnolle haitalliseksi arvioidut tasot. Merkilliseksi diuronin säännöllinen havaitseminen (esimerkiksi Vantaanjoen kesäkauden kaikista näytteistä havaittiin diuronia) tekee se, ettei diuronia ole koskaan rekisteröity Suomessa kasvinsuo-jeluaineeksi. Diuronia on maailmalla käytetty viljelemättömien alueiden rikkakasvien torjuntaan 1950-luvulta lähtien. Diuroni on EU:n riskinarvioinnissa todettu ns. prioriteettiaineeksi, eli ympäristöriskien kannalta erityistä huolta aiheuttavaksi aineeksi. Aine ei kuitenkaan ole enää EU:n hyväksyttyjen torjunta-ainetehoaineiden listalla. Sen käyttöä ei ole maatalouden torjunta-aineissa Suomessa rekisteröity lainkaan. Siksi sen esiintyminen olikin yllätys. Nyttemmin SYKEn selvityksissä on osoittautunut, että diuronia käytetäänkin maaleissa, ilmeisesti homeen/levän torjuntaan. Ja eikös meillä Vantaanjokeen laskevan Keravanjoen varressa sijaitsekin iso maalitehdas. Eräs ympäristöhallinnon työntekijä kyseisen maalitehtaan ohi lenkkeillessään on kummastellut hajua, joka tehdasalueelta lähtee, ja jopa epäillyt, että haju lähtee tehdasalueen alapuolisesta jokivedestä. Kyseessä on ympäristönsuojelulain valvontatapaus. Ilmoitin asiasta ELY-keskukseen. Nyt odotamme miten asiaa, eli diuronin mahdollista päästöä maalitehtaalta jokeen aletaan selvittää.

Tämä episodi erään työpäivän kuluessa sai ajatukset suuntautumaan taas remonttihommiin, meillä kun on niin mökin kuin maalaistalon ja -huvilankin osalta tietty tarve ulkopintojen maalauksille. Tiedossa on, että maaliteknologian kehitys on varsin kemikalisoitunutta, mitä tuo diuroninkin käyttö maalin osana ilmentää. Kemianteknologialla on pyrkyä kehittää teknisesti ns. säänkestäviä maaleja ymppäämällä maaleihin myrkkyjä. Takavuosina maaleihin ympättiin synteettisiä kumi- eli lateksiyhdisteitä, jotka ovat hilseilevinä, hengittämättöminä olleet murheenkryyni monessa arvokkaassa puutalossa. Ja toki ennen muovikautta maaleihin lisättiin raskasmetalleja, kuten lyijyä, vastaavassa tarkoituksessa.

Jos nyt sitten uusiin huokoisempiin ja hengittävämpiin, tai esim. ruosteenestossa käytettyihin maaleihin onkin keksitty lisätä leväkasvua torjuvaa myrkyllistä yhdistettä, niin kuinkahan hyvin tästä on tietoa levinnyt kuluttajille? Nykyinen kemikaaliasetus, REACH, edellyttää systemaattista tuotteiden riskinarviointia ja rekisteröinnin yhteydessä tietojen kokoamista. Maalikaupan tasolla tuotteissa olevien myrkyllisten aineosien tieto ei välttämättä kuluttajaa kuitenkaan tavoita, vaikka rekisteröinnissä se tieto olisikin kirjattu...

Vantaanjoen diuroni muistuttaakin minusta siitä, että kannattaisi Tikkurilan modernien maalien sijaan suosia luonnon tehoaineita sisältäviä perinnemaaleja, kuten pellavaöljymaaleja ja puna-/keltamultamaaleja. Näin maailma taas hieman pelastuisi, ehkä...

Tulivuoret, soiden ennallistaminen ja elohopeakuormitus

Eyjafjallajökullin tulivuorenpurkauksesta vapautunut tuhkapilvi on herättänyt viime viikon torstaista lähtien keskustelua lähinnä lentoliikenteen rajoitteista, sen haitoista ja hyödyistä. Hyödyn puolelle ilman muuta menevät vähentyneet päästöt, vaikka Atte Korhola kommentoikin sen merkitystä vähättelevästi. Myös albedo eli auringon valon takaisinsäteily avaruuteen on laskettu hyödyksi ja ilmastomme lämpenemisen hidastajaksi. Tulin kuitenkin pohtineeksi vulkaanisia haittoja uudesta näkökulmasta kun luin hiljattain Cambridgen tutkijoiden analyysituloksia globaaleista elohopeapääästöistä.

Selvittelin asiaa, siis elohopeakuorman globaalia jakautumista siitä henkilökohtaisesta syystä, että lähelläni on soiden ennallistamista edistäviä ja sen hyötyjä luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta tutkivia tahoja :) Hiljattain Ambio-lehdessä kolleegani julkaisivat arvion metsätalouden ja sen vesiensuojelumentelmien vaikutuksista elohopean, erityisesti kaloihin kertyvän ja ihmiselle ja muille kaloja syöville eläimille terveysriskejä aiheuttavan metyylielohopean kuormitukseen. Linkki:
http://www.bioone.org/doi/abs/10.1579/0044-7447-38.7.373?journalCode=ambi

Päätelmät tuossa tutkimuksessa ovat sekä lohdullisia että huolestuttavia: kun hyvän metsähoidon suosituksia noudatetaan, vähenee vesistöihin ja kaloihin päätyvä elohopeakuorma humuskuormituksen vähentyessä. Elohopen kulkeutuminen vesistöihin on kiinteästi kytköksissä humusaineiden kulkeutumiseen.

Mutta se kääntöpuoli: luonnon monimuotoisuuden eli suotyyppien ja uhanalaisten suolajien, olivat ne sitten isonuijasammalia, päiväperhosia, suopöllöjä tai muuttohaukkoja, suojelemiseksi ehdotetut toimenpiteet soiden ennallistamiseksi sisältävät tutkijoiden mukaan riskin elohopeakuormituksen lisääntymiselle. Syy on sinänsä yksinkertainen: ojitetun suon ojien tukkiminen nostaa pohjaveden tasoa ja lisää huimasti hapettoman ja hapellisen, runsaasti orgaanista aineista (humusta) sisältävien rajapintojen pinta-alaa suossa. Näillä rajapinnoilla kiihtyy elohopean metyloituminen. Metyylielohopea on moninverroin myrkyllisempi ja kaloihin, saukkoihin, vesilintuihin ja ihmisiin ravintoketjujen kautta herkemmin rikastuva kuin metyloitumaton elohopea, joista soiden ja maaperän pitkäaikaisvarastot enimmäkseen muodostuvat.

Ojituksen seurauksena orgaanista aineista on muodostunut luonnontilaiseen suohon verrattuna vielä lisää, koska puusto on lähtenyt kasvuun. Juuribiomassa, jonka määrä on huomattavan suuri ojitetuilla soilla, on ongelma myös vesistöjen ravinnekuormituksessa. Uudelleen vesitetyiltä turvemailta voi huuhtoutua huomattavia määriä rehevöittäviä ravinteita vesistöihin, mikäli ojien tukkimisella ei saada estettyä riittävän tehokkaasti oikovirtauksia. Itse asiassa sekään ei todennäköisesti aina riittäisi, vaan ennallistettujen soiden ja lähivesistöjen väliin tarvittaisiin ehkä jonkinlaisia suojavyöhykkeitä. Käytännössä suojavyöhykkeinä toiminevat nyt ne kuuluisat pienvedet, joista aiemmissa kirjoituksissani olen puhunut....

Mutta takaisin elohopeaan. Suot ovat eräs merkittävä ilmaperäisen elohopeakuormituksen varasto. Elohopean ilman kautta tulevasta kokonaiskuormituksesta on tietysti historiallisesti merkittävin osuus tullut teollisuuden polttoprosesseista. Sitten tulevat päälle vielä taustapäästöt, siis luonnon omista prosesseista peräisin oleva elohopealla kyllästyttejyn hiukkasten kuorma. Tästä ovat alussa mainitsemani Cambridgen yliopiston tutkijat arvioineet vulkaanisista lähteistä tulevan n. 20-40%. Suuret, harvinaiset purkaukset (luokkaa Pinatubo) tulee noin 15% kokonaispäästöistä ja ne näkyvät globaalissa Hg-taseessa vuosisadan ajan. Mutta sitten ovat nämä keskimääräisemmät, Islannin viimeaikaisten tapaiset purkaukset, jotka voivatkin vulkaanisista päästöistä ottaa jopa 75% osuuden.

Voi tietysti olla, etteivät nämä taustat edelleenkään paljoa merkitse ihmisperäisten päästöjen rinnalla. Mutta lisänä rikka rokassa. Joka tapauksessa: kun on selvää, että elohopeaa sataa taivaalta valuma-alueillemme sekä tulivuorista että savupiipuista, tulisi niitä luontaisia valuma-alueiden varastoja kaikin voimin säilyttää ja tarpeen mukaan ennallistaa. Siis seis turvetuotanto! Ja lisää soiden ennallistamista. Ennallistamisessa suuri haaste on kuitenkin valunnan hallinta. Olisi ikävää jos vuosien päästä ennallistamisesta lähijärvien kalojen metyylielohopepitoisuudet räjähtäisivät käsiimme! Silloin voisivat herkästi puurot ja vellit mennä sekaisin.

Aluehallinnon uudistuksella ympäristömyötäisyys ruotuun

Vuoden vaihteessa uudistettu aluehallinto, jossa ympäristölupa-asiat siirrettiin alueellisista ympäristökeskuksista AVIin (aluehallintoviranomainen) ja muut ympäristökeskuksissa hoidetut luonnon-, vesi- ja ympäristönsuojelulain sekä maankäyttö- ja rakennuslain mukaiset ympäristötehtävät ELYihin (Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksiin), vaikuttaa sisäpiirin tietojen perusteella johtavan kyseisten lakien tulkinnassa ympäristön ja luonnon edunvalvonnasta kohti taloudellisen toiminnan ja luonnonvarojen hyödyntämisen korostamista. Ympäristö- ja luontomyötäisyydestä ei saanut lisäpisteitä ainakaan ELY-keskusten ympäristöjohtajien valinnassa. Haastatteluissa kuuluu kysytyn töksäyttämällä asenteista, kuten luonnonsuojelun ideologisesta tärkeydestä, tai opastetun lakipykälien vähemmän yksityiskohtaiseen tarkasteluun. Keski-Suomen AVi-/ELY-tilaisuudessa kuuluu yrittäjäväki kyselleen, ettei vain ympäristöluvat tulevaisuudessa tyssää yhteen virkamieheen. Ja vastaukseksi oli kuulemma annettu, että pyritään soveltamaan sellaista näkökulmaa, jossa näin ei tapahtuisi. Viime aikoina onkin kuulunut sekä alueilla että keskushallinnossa työskenteleviltä ihmetteleviä kommentteja valinnoista ja viesteistä (kätketyistä tai suorasukaisista), joilla pitkän linjan ympäristön- ja luonnonsuojelulakien toimeenpanijoita ollaan pistämässä ikään kuin ruotuun. Vihreää politiikkaa kannattavana en voi välttyä ajatukselta, että käynnissä on keskustalais-kokoomuslainen yritys sotien jälleenrakennuksen ajan hengen, ellei suorastaan hyödyn aikakauden (sensu 1719–1772) ajattelumallien palauttamiseksi ympäristö- ja luontokysymyksiin. Eli vaikka luontoarvoja lait suojaavat ja kestävää kehitystä vaativat, menee raamatullinen luonnonvarojen tehokas käyttö luomakunnan kruunun (tai ainakin sitä edustavien tärkeiden etupiirien) hyväksi niiden edelle. Mielenkiinnolla jään odottomaan ensimmäisten suurten ympäristölupien ratkaisutapoja ja niihin liittyviä lausuntoja uudessa aluehallinnossa!

Ilmastomuutos happamoittaa valtameriä, mutta enemmän meikäläisiä sisävesiä?

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvulla on valtameriä happamoittava vaikutus. Meritutkijoiden seurannoissa ja kokeellisissa tutkimuksissa on selvinnyt, että hiilidioksidin lisääntyvä "liukeneminen" valtamerten pintakerroksiin lisää meriveden vetyionien pitoisuutta; tällä taas on vaikutusta siihen kuinka hyvin kalsiumkarbonaattia (CaCO₃) hyödyntävät eliöt pystyvät muuntamaan saostumisprosessien kautta karbonaatit kalkkikuoriksi. Tämä kalkkeutumisprosessi (calcification) on monilla lajiella (vaikka ei kaikilla) hyvin herkkä pienillekin pH-muutoksille. Olen ollut vähän hämmentynyt näistä tiedeuutisista, koska Gaia-"hypoteesin" mukaisesti on esitetty yli kymmenen vuotta sitten, että superorganismi maapallo voisi puskuroida hiilidioksidipitoisuuden nousua sitomalla ylijäämähiiltä nimenomaan valtameriin. Tämäkin puskuri voi siis nykytiedon valossa pettää jos kalkkeutumisprosessien häiriöt estävät valtameriekosysteemin avainlajien normaalin kasvun. Odottelen toisaalta (ikuisena skeptikkona/optimistina näkökulmasta riippuen) pitkäkestoisempia kokeellisen tutkimuksen tuloksia joissa olisi seurattu miten kasvi- ja eläinplanktonin lajikoostumuksen ja tuotannon (hiilinielujen) käy jos pH-herkkien lajien taantumasta siirrytään sietokykyisempien lajien vallitsemiin yhteisöihin. Hiilinielu merissä saattaa sittenkin olla ennakoitua tehokkaampi.

Ajattelen, että nämä valtamerten happamoitumisen skenaariot ovat toistaiseksi Nature-, Science ym. huipputiedelehtien akateemista temmellyskenttää, jossa spekulaatiot laajemmista vaikutuksista ja syy-seuraussuhteista ovat varsin herkässä. Huolimatta siitä, että huippututkimuksessa spekulaatioilla ei pitäisi olla juurikaan sanan sijaa. Sen sijaan kotoisempi happamoitumisongelma meillä näyttäytyy länsirannikon happamilla sulfaattimailla.

4-8 tuhatta vuotta sitten Litorina-meri velloi noilla rannikoilla, merivesi oli hyvin suolaista ja rikkipitoista, mukana paljon jääkauden maankuoresta huuhtomia metalleja. Näissä oloissa korkea rikki- ja metallipitoisuus sekä kasvi- ja eläinplanktonin korkea tuotanto aiheuttivat voimakkaan orgaanisen aineksen ja siihen sitoutuneiden rikki- ja metalliyhdisteiden sedimentaation matalissa merenlahdissa. Joutuessaan hapettomiin oloihin syvempiin sedimenttikerroksiin näistä muodostui sulfidisavikoita, mustaa rikkisavea, ruotsiksi svartmocka. Maankohoamisen jälkeen ja nykypäivänä nämä savikkoalueet on ojitettu tehokkaaseen maanviljelykseen, osin myös metsätalous- ja turvetuotantokäyttöön. Ojitusten, etenkin salaojitusten seurauksena sulfidi savikoissa hapettuu sulfaatiksi ja syntyy rikkihappoa, joka puolestaan vapauttaa maahiukkasten pinnoille sitoutuneita metalleja. Tätä tapahtuu eniten kesien kuivuusjaksoilla, joita ilmastomuutos lisää. Kun ilmastomuutoksen on ennakoitu lisäävän myös talvikauden sateita ja lisäävän syys-/talvitulvia, huuhtoutuvat metallit ja happamuus tehokkaammin vesistöihin.

Viimeksi 2006 liki koko länsirannikolla Sirppujoesta Lounais-Suomesta Siikajoelle Pohjois-Pohjanmaalle saakka tämä ilmiö oli todellinen ja massiivisia kalakuolemia esiintyi kautta rannikon. Ajattelenkin, tietysti läheisyysperiaatteella (koskapa tutkin juuri tätä ilmiötä), että ilmastomuutos ja happamoituminen on rajua todellisuutta selvästi näillä meidän geokemiallisilla poikkeusalueillamme, sulfidisavikoilla, kuin konsanaan valtamerillä. Virtaamien kasvun, lämpötilan nousun ja tulvien äärevöitymisen vaikutus humusaineiden huuhtoutumiseen, mistä aiemmassa blogikirjoituksessa puhuin, voi lisätä myös vesiemme humushappamuutta.

Juuri Pohjanmaalta happamien sulfaattimaiden ympäristöriskien vähentämistä tavoittelevan projektin (CATERMASS, Life+) seminaarista palanneena aprikoinkin, että enemmän kuin valtameriä, mahtaa ilmastomuutos tehdä happamuustuhoja meikäläisissä pintavesissä. Ellei niitä peltoja hoideta siten, esim. säätösalaojituksella, että happamuuden vapautumista savikoista rajoitetaan. MMM ja YM valmistelevat juuri kansallista happamuusstrategiaa, jossa toivon mukaan myös osoitetaan rahoitusta, mm. kohdentamalla maatalouden ympäristötukia säätösalaojitukseen. Kaikkein tehokkainta olisi korvata happamimpien sulfidisavikoitten maanomistajille viljelystä luopuminen.

Metsien hiili karkaa arvioitua herkemmin ilmakehään -ja vesiin?

Usein tieto tosiaan lisää tuskaa. Jo viime vuonna metsien hiilitaseita selvittäneet tutkijat, mukana kolleega Jari Liski SYKEstä, julkistivat että metsien hiilinielut Euroopassa ovat vaarassa vähetä, mikäli hakkuut eivät selvästi alita metsien kasvua. Tänään luin viime viikolla SYKEn julkistaman tiedotteen CARMINE-projektin (Climatic effects of soil on carbon) tuloksista. Niiden perusteella näyttäisi siltä, että lämpenevässä, sateisemmassa ilmastossa metsät muuttuisivat vääjäämättä ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousua hillitsevistä hiilinieluista ilmastoa lämmittäviksi päästölähteiksi. Syynä on ilmastodebateista tuttu mallien taustatietojen puutteellisuus. Maaperän hiilivarojen vaikutusta on ilmastomalleissa systemaattisesti aliarvioitu johtuen lyhytkestoisiin mittaustuloksiin nojautuvista tuloksista, jotka kertovat vain nopeasti hajoavien maaperän hiilivarantojen vasteista lämpötilamuutoksille. Yksinkertaisuuden vuoksi on ilmastomalleissa oletettu, että kaikki maaperään varastoitunut hiili, yhdisteistä ja niiden iästä riippumatta, reagoivat samalla tavoin lämpötilamuutoksiin. Todellisuudessa pitkäaikaisesti maaperään varastoitunut hiili on paljon nopeasti hajoavia hiiliyhdisteitä paljon herkempi lämpötilan nousulle. Eli kun näemme, kuinka lehtikarike menettää syksyisessä metsämaassa rakenteensa ja hiutuu lopulta harsomaiseksi, läpikuultavaksi, todistamme nopeasti hajoavien yhdisteiden hajoamista. Näihin ei ilmaston lämpenemisellä olisikaan uusien tulosten mukaan suurta vaikutusta, mutta hitaasti hajoavilla hiiliyhdisteillä sitäkin suurempi. Luulisin, että näillä tarkoitetaan toisaalta ligniinipitoisinta kariketta (lehtiruotien ym. kuljetussolukoiden rakenteet) ja vahvan vahamaisen kutikulan peittämää neulaskariketta.
Enemmän tuosta tutkimuksesta SYKEn tiedotteessa:
http://www.environment.fi/default.asp?contentid=351087&lan=fi

Jäin miettimään mitä tämä merkitsee vesistöjen kannalta. Nykyisin on jo viitteitä siitä, että liuenneen orgaanisen aineksen huuhtoutuminen on lisääntynyt ja kohoavan lämpötilan ja lisääntyvien sateiden (etenkin talvisateiden) seurauksena pohjoisten valuma-alueiden huuhtoutumisprosessit suosivat entisestään humuksen kulkeutumista vesistöihin. "Muikkuvedet on ruvenneet ruskenemaan" voi johtua tietysti usein yksinkertaisesti myös pelkästä ojituksesta...

Nyt pohdituttaa kuitenkin se, että nyt jo edesmennyt limnologian grand old man Robert Wetzel esitteli v. 2004 Lahden limnologikokouksessa kiinnostavia kokeita, joissa korkeammissa hiilidioksidipitoisuuksissa kasvatettu lehtikarike oli selvästi hitaammin hajoavaa kuin nykypitoisuuksissa kasvatettu karike. Eli jos karikkeen laatu muuttuu, kuinka käykään hiilen vapautumiselle...ja sen huuhtoutumiselle vesistöihin?

Pienvesien ennallistamisohjelma NYT!

Tänään tuli mieleeni talousmetsämaiseman halki höylättyä latua pitkin hiihdellessä tutkimusmatkamme Koitajoen latvoille joskus 12-13 vuotta sitten. Etsimme Venäjän puolelta luonnontilaisia jokiuomia ja niiden valuma-alueita, siis ojittamattomia, hakkaamattomia metsiä ja oikomattomia ja perkaamattomia uomastoja. Niitä löytyi sähköaidalla eristetyltä rajavyöhykkeeltä. Oli upeaa, joskin hankalaa kapuilla purolaaksoissa uomaan rojahtaneiden massiivisten tuulenkaatojen tai majavien kaatamien jättihaapojen yli ja ali. Mittasimme vakioaloilta kaikki yli 10-15 cm:n halkaisijaltaan olevat, uomaan saakka ulottuvat rungot ja arvioimme kaatuneen liekopuun määrän. Tulokseksi tuli huima, noin 400 kuutiota/ha, jos oikein muistan; paljon enemmän kuin vanhoissa metsissä keskimäärin mitataan (tosin vanhojen metsien lahopuumäärän arviot eivät kai juurikaan ole peräisin virtavesiuomastojen vaikutuspiiristä).

Tutkimme muutenkin uoman ominaisuuksia ja pohjaeläinten monimuotoisuutta ja lajikoostumusta vertaille sitä saman jokisysteemin Suomen puoleisiin latvapuroihin. Julkaisimme tulokset Hydrobiologia-sarjassa:
http://cat.inist.fr/?aModele=afficheN&cpsidt=13867639

Yllätys oli, että vaikka Suomen puolella joet ja purot olivat kertaluokkia köyhempiä liekopuun määrältään ja elinympäristön rakenteen puolesta monin tavoin yksipuolisempia, ei pohjaeläimistössä isompia eroja Venäjän luonnontilaisiin systeemeihin ollut. Syitä voi olla monia, mutta eräs teoriamme on, että valuma-alueiden raju käsittely metsäojituksineen voi kompensoida yksipuolistuneen elinympäristörakenteen. Siinä missä luonnontilaisessa uomassa pohjaeläinten näkökulmasta kriittistä on liekopuiden patoava, eloperäistä, maalta peräisin olevaa ainesta pidättävä ja varastoiva vaikutus, vuotaa intensiivisen metsätalouden muuttamissa puroissa ravinnoksi kelpaavaa ainesta jatkuvasti metsästä uomastoon; vaikka suuri osa siitä kulkeutuu liettämään alapuolisia järviä, jää vesihyönteisten toukille ja pohjalla partikkeleita keräileville muille selkärangattomille vielä kosolti pureskeltavaa. Epäilen, että jos olisimme kattavammin tutkineet elilöstöä, mm. kalastoa, ei kokonaiskuva olisi ollut yhtä positiivinen kuin pohjaeläimistön osalta.

Luin tuolloin Masonin ja Sedellin mainion "From the forest to the sea"-teoksen, erittäin suositeltava, laaja katsaus ajopuun merkityksestä joki-, suisto- ja valtamerisysteemeille.
http://catalogue.nla.gov.au/Record/1883470
Jäin epäilemään, että jos olisi mahdollista vertailla kattavasti eri tyyppisiä virtavesiä luonnontilaisilla ja muutetuilla valuma-alueilla, voisi tulos olla paljon masentavampi kuin noilla Pohjois-Karjalan luontaisesti happamilla ja karuilla latvavesillä.

Tänään taas oiottujen ja perkailtujen, mutta paikka paikoin pusikoissa hienosti mutkittelevien kaupunkipurojen yli hiihdellessä ajattelin joka tapauksessa virtavesien sopeutumiskykyistä eliöstöä ja tutkimuksemme hyvää uutista: pienissä virtavesissä piilee suuri ennallistamis-/kunnostuspotentiaali. Jos ne saatettaisiin luonnontilaa muistuttavalla tavalla maalta huuhtoutuvaa kiintoaineista, orgaanista ainesta ja ravinteita pidättävään tilaan, vähenisi myös järviimme ja rannikkovesiimme kohdistuva happea kuluttava ja rehevöittävä kuormitus ja uhanalaiset vaelluskalakannat ja -populaatiot elpyisivät. Niin maatalous-, metsätalous- kuin kaupunkiympäristöissäkin tämä tiedostetaan onneksi entistä paremmin.

Jotain pitäisi vain konkreettisesti tehdä paljon laajemmassa mittakaavassa kuin nykyisin. SYKEn luontotyyppien uhanalaistyöryhmässä (sisävedet ja rannat) valmistelimme veisenhoitosuunnitelmien valtioneuvostokäsittelyä varten ehdotuksen eteläisen Suomen pienvesien inventointi- ja ennallistamisohjelmaksi. Se hyväksyttiin. Valtioneuvosto on nyt siis sitoutunut moisen ohjelman käynnistämiseen. Lähitulevaisuus näyttää tuleeko hommasta mitään.

METSÄSTÄ MERELLE

Kotkassa syntyneenä nautin suistolaisen etuoikeutetusta näkökulmasta: elämää ruokkivana elementtinä on aina jossakin olemassa joki, suuri Kymi tai pienempi virta, joka tulee kukaties mistä, tuo tullessaan energiaa, kaikenlaista ainetta ja monimuotoisen elinympäristön maan ja veden eliöille, hävitäkseen lopulta meren tai muun itseään suuremman veden syliin. Suuri vesi ja monet sen eliöt vaelluskaloista lähtien ovat toisaalta tyystin riippuvaisia tästä kymistä ja muista siihen virtaavista vesistä.

Ekosysteemiekologia, tai muodikkaammin maisemaekologia, pyrkii nykyisin tunnistamaan entistä yleispätevämmin miten elämää ylläpitävät voimat kytkeytyvät toinen toisiinsa ja millaisia vuorovaikutussuhteita niillä on. Metsästä on yllättävän lyhyt matka merelle, jos mittakaavana ovat ne vuosituhannet, joiden kuluessa evoluutio on muokannut lajien ominaisuuksia ja kykyä sopeutua elinympäristönsä vaihteleviin, alati muuttuviin oloihin. Tähän blogiin ajattelin kirjata mitä opin ekosysteemien välisistä kytköksistä ja sen merkityksestä ihmiselle ja kumppanilajeillemme maapallolla.