Tänään tuli mieleeni talousmetsämaiseman halki höylättyä latua pitkin hiihdellessä tutkimusmatkamme Koitajoen latvoille joskus 12-13 vuotta sitten. Etsimme Venäjän puolelta luonnontilaisia jokiuomia ja niiden valuma-alueita, siis ojittamattomia, hakkaamattomia metsiä ja oikomattomia ja perkaamattomia uomastoja. Niitä löytyi sähköaidalla eristetyltä rajavyöhykkeeltä. Oli upeaa, joskin hankalaa kapuilla purolaaksoissa uomaan rojahtaneiden massiivisten tuulenkaatojen tai majavien kaatamien jättihaapojen yli ja ali. Mittasimme vakioaloilta kaikki yli 10-15 cm:n halkaisijaltaan olevat, uomaan saakka ulottuvat rungot ja arvioimme kaatuneen liekopuun määrän. Tulokseksi tuli huima, noin 400 kuutiota/ha, jos oikein muistan; paljon enemmän kuin vanhoissa metsissä keskimäärin mitataan (tosin vanhojen metsien lahopuumäärän arviot eivät kai juurikaan ole peräisin virtavesiuomastojen vaikutuspiiristä).
Tutkimme muutenkin uoman ominaisuuksia ja pohjaeläinten monimuotoisuutta ja lajikoostumusta vertaille sitä saman jokisysteemin Suomen puoleisiin latvapuroihin. Julkaisimme tulokset Hydrobiologia-sarjassa:
http://cat.inist.fr/?aModele=afficheN&cpsidt=13867639
Yllätys oli, että vaikka Suomen puolella joet ja purot olivat kertaluokkia köyhempiä liekopuun määrältään ja elinympäristön rakenteen puolesta monin tavoin yksipuolisempia, ei pohjaeläimistössä isompia eroja Venäjän luonnontilaisiin systeemeihin ollut. Syitä voi olla monia, mutta eräs teoriamme on, että valuma-alueiden raju käsittely metsäojituksineen voi kompensoida yksipuolistuneen elinympäristörakenteen. Siinä missä luonnontilaisessa uomassa pohjaeläinten näkökulmasta kriittistä on liekopuiden patoava, eloperäistä, maalta peräisin olevaa ainesta pidättävä ja varastoiva vaikutus, vuotaa intensiivisen metsätalouden muuttamissa puroissa ravinnoksi kelpaavaa ainesta jatkuvasti metsästä uomastoon; vaikka suuri osa siitä kulkeutuu liettämään alapuolisia järviä, jää vesihyönteisten toukille ja pohjalla partikkeleita keräileville muille selkärangattomille vielä kosolti pureskeltavaa. Epäilen, että jos olisimme kattavammin tutkineet elilöstöä, mm. kalastoa, ei kokonaiskuva olisi ollut yhtä positiivinen kuin pohjaeläimistön osalta.
Luin tuolloin Masonin ja Sedellin mainion "From the forest to the sea"-teoksen, erittäin suositeltava, laaja katsaus ajopuun merkityksestä joki-, suisto- ja valtamerisysteemeille.
http://catalogue.nla.gov.au/Record/1883470
Jäin epäilemään, että jos olisi mahdollista vertailla kattavasti eri tyyppisiä virtavesiä luonnontilaisilla ja muutetuilla valuma-alueilla, voisi tulos olla paljon masentavampi kuin noilla Pohjois-Karjalan luontaisesti happamilla ja karuilla latvavesillä.
Tänään taas oiottujen ja perkailtujen, mutta paikka paikoin pusikoissa hienosti mutkittelevien kaupunkipurojen yli hiihdellessä ajattelin joka tapauksessa virtavesien sopeutumiskykyistä eliöstöä ja tutkimuksemme hyvää uutista: pienissä virtavesissä piilee suuri ennallistamis-/kunnostuspotentiaali. Jos ne saatettaisiin luonnontilaa muistuttavalla tavalla maalta huuhtoutuvaa kiintoaineista, orgaanista ainesta ja ravinteita pidättävään tilaan, vähenisi myös järviimme ja rannikkovesiimme kohdistuva happea kuluttava ja rehevöittävä kuormitus ja uhanalaiset vaelluskalakannat ja -populaatiot elpyisivät. Niin maatalous-, metsätalous- kuin kaupunkiympäristöissäkin tämä tiedostetaan onneksi entistä paremmin.
Jotain pitäisi vain konkreettisesti tehdä paljon laajemmassa mittakaavassa kuin nykyisin. SYKEn luontotyyppien uhanalaistyöryhmässä (sisävedet ja rannat) valmistelimme veisenhoitosuunnitelmien valtioneuvostokäsittelyä varten ehdotuksen eteläisen Suomen pienvesien inventointi- ja ennallistamisohjelmaksi. Se hyväksyttiin. Valtioneuvosto on nyt siis sitoutunut moisen ohjelman käynnistämiseen. Lähitulevaisuus näyttää tuleeko hommasta mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti