Aluehallinnon uudistuksella ympäristömyötäisyys ruotuun

Vuoden vaihteessa uudistettu aluehallinto, jossa ympäristölupa-asiat siirrettiin alueellisista ympäristökeskuksista AVIin (aluehallintoviranomainen) ja muut ympäristökeskuksissa hoidetut luonnon-, vesi- ja ympäristönsuojelulain sekä maankäyttö- ja rakennuslain mukaiset ympäristötehtävät ELYihin (Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksiin), vaikuttaa sisäpiirin tietojen perusteella johtavan kyseisten lakien tulkinnassa ympäristön ja luonnon edunvalvonnasta kohti taloudellisen toiminnan ja luonnonvarojen hyödyntämisen korostamista. Ympäristö- ja luontomyötäisyydestä ei saanut lisäpisteitä ainakaan ELY-keskusten ympäristöjohtajien valinnassa. Haastatteluissa kuuluu kysytyn töksäyttämällä asenteista, kuten luonnonsuojelun ideologisesta tärkeydestä, tai opastetun lakipykälien vähemmän yksityiskohtaiseen tarkasteluun. Keski-Suomen AVi-/ELY-tilaisuudessa kuuluu yrittäjäväki kyselleen, ettei vain ympäristöluvat tulevaisuudessa tyssää yhteen virkamieheen. Ja vastaukseksi oli kuulemma annettu, että pyritään soveltamaan sellaista näkökulmaa, jossa näin ei tapahtuisi. Viime aikoina onkin kuulunut sekä alueilla että keskushallinnossa työskenteleviltä ihmetteleviä kommentteja valinnoista ja viesteistä (kätketyistä tai suorasukaisista), joilla pitkän linjan ympäristön- ja luonnonsuojelulakien toimeenpanijoita ollaan pistämässä ikään kuin ruotuun. Vihreää politiikkaa kannattavana en voi välttyä ajatukselta, että käynnissä on keskustalais-kokoomuslainen yritys sotien jälleenrakennuksen ajan hengen, ellei suorastaan hyödyn aikakauden (sensu 1719–1772) ajattelumallien palauttamiseksi ympäristö- ja luontokysymyksiin. Eli vaikka luontoarvoja lait suojaavat ja kestävää kehitystä vaativat, menee raamatullinen luonnonvarojen tehokas käyttö luomakunnan kruunun (tai ainakin sitä edustavien tärkeiden etupiirien) hyväksi niiden edelle. Mielenkiinnolla jään odottomaan ensimmäisten suurten ympäristölupien ratkaisutapoja ja niihin liittyviä lausuntoja uudessa aluehallinnossa!

Ilmastomuutos happamoittaa valtameriä, mutta enemmän meikäläisiä sisävesiä?

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvulla on valtameriä happamoittava vaikutus. Meritutkijoiden seurannoissa ja kokeellisissa tutkimuksissa on selvinnyt, että hiilidioksidin lisääntyvä "liukeneminen" valtamerten pintakerroksiin lisää meriveden vetyionien pitoisuutta; tällä taas on vaikutusta siihen kuinka hyvin kalsiumkarbonaattia (CaCO₃) hyödyntävät eliöt pystyvät muuntamaan saostumisprosessien kautta karbonaatit kalkkikuoriksi. Tämä kalkkeutumisprosessi (calcification) on monilla lajiella (vaikka ei kaikilla) hyvin herkkä pienillekin pH-muutoksille. Olen ollut vähän hämmentynyt näistä tiedeuutisista, koska Gaia-"hypoteesin" mukaisesti on esitetty yli kymmenen vuotta sitten, että superorganismi maapallo voisi puskuroida hiilidioksidipitoisuuden nousua sitomalla ylijäämähiiltä nimenomaan valtameriin. Tämäkin puskuri voi siis nykytiedon valossa pettää jos kalkkeutumisprosessien häiriöt estävät valtameriekosysteemin avainlajien normaalin kasvun. Odottelen toisaalta (ikuisena skeptikkona/optimistina näkökulmasta riippuen) pitkäkestoisempia kokeellisen tutkimuksen tuloksia joissa olisi seurattu miten kasvi- ja eläinplanktonin lajikoostumuksen ja tuotannon (hiilinielujen) käy jos pH-herkkien lajien taantumasta siirrytään sietokykyisempien lajien vallitsemiin yhteisöihin. Hiilinielu merissä saattaa sittenkin olla ennakoitua tehokkaampi.

Ajattelen, että nämä valtamerten happamoitumisen skenaariot ovat toistaiseksi Nature-, Science ym. huipputiedelehtien akateemista temmellyskenttää, jossa spekulaatiot laajemmista vaikutuksista ja syy-seuraussuhteista ovat varsin herkässä. Huolimatta siitä, että huippututkimuksessa spekulaatioilla ei pitäisi olla juurikaan sanan sijaa. Sen sijaan kotoisempi happamoitumisongelma meillä näyttäytyy länsirannikon happamilla sulfaattimailla.

4-8 tuhatta vuotta sitten Litorina-meri velloi noilla rannikoilla, merivesi oli hyvin suolaista ja rikkipitoista, mukana paljon jääkauden maankuoresta huuhtomia metalleja. Näissä oloissa korkea rikki- ja metallipitoisuus sekä kasvi- ja eläinplanktonin korkea tuotanto aiheuttivat voimakkaan orgaanisen aineksen ja siihen sitoutuneiden rikki- ja metalliyhdisteiden sedimentaation matalissa merenlahdissa. Joutuessaan hapettomiin oloihin syvempiin sedimenttikerroksiin näistä muodostui sulfidisavikoita, mustaa rikkisavea, ruotsiksi svartmocka. Maankohoamisen jälkeen ja nykypäivänä nämä savikkoalueet on ojitettu tehokkaaseen maanviljelykseen, osin myös metsätalous- ja turvetuotantokäyttöön. Ojitusten, etenkin salaojitusten seurauksena sulfidi savikoissa hapettuu sulfaatiksi ja syntyy rikkihappoa, joka puolestaan vapauttaa maahiukkasten pinnoille sitoutuneita metalleja. Tätä tapahtuu eniten kesien kuivuusjaksoilla, joita ilmastomuutos lisää. Kun ilmastomuutoksen on ennakoitu lisäävän myös talvikauden sateita ja lisäävän syys-/talvitulvia, huuhtoutuvat metallit ja happamuus tehokkaammin vesistöihin.

Viimeksi 2006 liki koko länsirannikolla Sirppujoesta Lounais-Suomesta Siikajoelle Pohjois-Pohjanmaalle saakka tämä ilmiö oli todellinen ja massiivisia kalakuolemia esiintyi kautta rannikon. Ajattelenkin, tietysti läheisyysperiaatteella (koskapa tutkin juuri tätä ilmiötä), että ilmastomuutos ja happamoituminen on rajua todellisuutta selvästi näillä meidän geokemiallisilla poikkeusalueillamme, sulfidisavikoilla, kuin konsanaan valtamerillä. Virtaamien kasvun, lämpötilan nousun ja tulvien äärevöitymisen vaikutus humusaineiden huuhtoutumiseen, mistä aiemmassa blogikirjoituksessa puhuin, voi lisätä myös vesiemme humushappamuutta.

Juuri Pohjanmaalta happamien sulfaattimaiden ympäristöriskien vähentämistä tavoittelevan projektin (CATERMASS, Life+) seminaarista palanneena aprikoinkin, että enemmän kuin valtameriä, mahtaa ilmastomuutos tehdä happamuustuhoja meikäläisissä pintavesissä. Ellei niitä peltoja hoideta siten, esim. säätösalaojituksella, että happamuuden vapautumista savikoista rajoitetaan. MMM ja YM valmistelevat juuri kansallista happamuusstrategiaa, jossa toivon mukaan myös osoitetaan rahoitusta, mm. kohdentamalla maatalouden ympäristötukia säätösalaojitukseen. Kaikkein tehokkainta olisi korvata happamimpien sulfidisavikoitten maanomistajille viljelystä luopuminen.

Metsien hiili karkaa arvioitua herkemmin ilmakehään -ja vesiin?

Usein tieto tosiaan lisää tuskaa. Jo viime vuonna metsien hiilitaseita selvittäneet tutkijat, mukana kolleega Jari Liski SYKEstä, julkistivat että metsien hiilinielut Euroopassa ovat vaarassa vähetä, mikäli hakkuut eivät selvästi alita metsien kasvua. Tänään luin viime viikolla SYKEn julkistaman tiedotteen CARMINE-projektin (Climatic effects of soil on carbon) tuloksista. Niiden perusteella näyttäisi siltä, että lämpenevässä, sateisemmassa ilmastossa metsät muuttuisivat vääjäämättä ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousua hillitsevistä hiilinieluista ilmastoa lämmittäviksi päästölähteiksi. Syynä on ilmastodebateista tuttu mallien taustatietojen puutteellisuus. Maaperän hiilivarojen vaikutusta on ilmastomalleissa systemaattisesti aliarvioitu johtuen lyhytkestoisiin mittaustuloksiin nojautuvista tuloksista, jotka kertovat vain nopeasti hajoavien maaperän hiilivarantojen vasteista lämpötilamuutoksille. Yksinkertaisuuden vuoksi on ilmastomalleissa oletettu, että kaikki maaperään varastoitunut hiili, yhdisteistä ja niiden iästä riippumatta, reagoivat samalla tavoin lämpötilamuutoksiin. Todellisuudessa pitkäaikaisesti maaperään varastoitunut hiili on paljon nopeasti hajoavia hiiliyhdisteitä paljon herkempi lämpötilan nousulle. Eli kun näemme, kuinka lehtikarike menettää syksyisessä metsämaassa rakenteensa ja hiutuu lopulta harsomaiseksi, läpikuultavaksi, todistamme nopeasti hajoavien yhdisteiden hajoamista. Näihin ei ilmaston lämpenemisellä olisikaan uusien tulosten mukaan suurta vaikutusta, mutta hitaasti hajoavilla hiiliyhdisteillä sitäkin suurempi. Luulisin, että näillä tarkoitetaan toisaalta ligniinipitoisinta kariketta (lehtiruotien ym. kuljetussolukoiden rakenteet) ja vahvan vahamaisen kutikulan peittämää neulaskariketta.
Enemmän tuosta tutkimuksesta SYKEn tiedotteessa:
http://www.environment.fi/default.asp?contentid=351087&lan=fi

Jäin miettimään mitä tämä merkitsee vesistöjen kannalta. Nykyisin on jo viitteitä siitä, että liuenneen orgaanisen aineksen huuhtoutuminen on lisääntynyt ja kohoavan lämpötilan ja lisääntyvien sateiden (etenkin talvisateiden) seurauksena pohjoisten valuma-alueiden huuhtoutumisprosessit suosivat entisestään humuksen kulkeutumista vesistöihin. "Muikkuvedet on ruvenneet ruskenemaan" voi johtua tietysti usein yksinkertaisesti myös pelkästä ojituksesta...

Nyt pohdituttaa kuitenkin se, että nyt jo edesmennyt limnologian grand old man Robert Wetzel esitteli v. 2004 Lahden limnologikokouksessa kiinnostavia kokeita, joissa korkeammissa hiilidioksidipitoisuuksissa kasvatettu lehtikarike oli selvästi hitaammin hajoavaa kuin nykypitoisuuksissa kasvatettu karike. Eli jos karikkeen laatu muuttuu, kuinka käykään hiilen vapautumiselle...ja sen huuhtoutumiselle vesistöihin?

Pienvesien ennallistamisohjelma NYT!

Tänään tuli mieleeni talousmetsämaiseman halki höylättyä latua pitkin hiihdellessä tutkimusmatkamme Koitajoen latvoille joskus 12-13 vuotta sitten. Etsimme Venäjän puolelta luonnontilaisia jokiuomia ja niiden valuma-alueita, siis ojittamattomia, hakkaamattomia metsiä ja oikomattomia ja perkaamattomia uomastoja. Niitä löytyi sähköaidalla eristetyltä rajavyöhykkeeltä. Oli upeaa, joskin hankalaa kapuilla purolaaksoissa uomaan rojahtaneiden massiivisten tuulenkaatojen tai majavien kaatamien jättihaapojen yli ja ali. Mittasimme vakioaloilta kaikki yli 10-15 cm:n halkaisijaltaan olevat, uomaan saakka ulottuvat rungot ja arvioimme kaatuneen liekopuun määrän. Tulokseksi tuli huima, noin 400 kuutiota/ha, jos oikein muistan; paljon enemmän kuin vanhoissa metsissä keskimäärin mitataan (tosin vanhojen metsien lahopuumäärän arviot eivät kai juurikaan ole peräisin virtavesiuomastojen vaikutuspiiristä).

Tutkimme muutenkin uoman ominaisuuksia ja pohjaeläinten monimuotoisuutta ja lajikoostumusta vertaille sitä saman jokisysteemin Suomen puoleisiin latvapuroihin. Julkaisimme tulokset Hydrobiologia-sarjassa:
http://cat.inist.fr/?aModele=afficheN&cpsidt=13867639

Yllätys oli, että vaikka Suomen puolella joet ja purot olivat kertaluokkia köyhempiä liekopuun määrältään ja elinympäristön rakenteen puolesta monin tavoin yksipuolisempia, ei pohjaeläimistössä isompia eroja Venäjän luonnontilaisiin systeemeihin ollut. Syitä voi olla monia, mutta eräs teoriamme on, että valuma-alueiden raju käsittely metsäojituksineen voi kompensoida yksipuolistuneen elinympäristörakenteen. Siinä missä luonnontilaisessa uomassa pohjaeläinten näkökulmasta kriittistä on liekopuiden patoava, eloperäistä, maalta peräisin olevaa ainesta pidättävä ja varastoiva vaikutus, vuotaa intensiivisen metsätalouden muuttamissa puroissa ravinnoksi kelpaavaa ainesta jatkuvasti metsästä uomastoon; vaikka suuri osa siitä kulkeutuu liettämään alapuolisia järviä, jää vesihyönteisten toukille ja pohjalla partikkeleita keräileville muille selkärangattomille vielä kosolti pureskeltavaa. Epäilen, että jos olisimme kattavammin tutkineet elilöstöä, mm. kalastoa, ei kokonaiskuva olisi ollut yhtä positiivinen kuin pohjaeläimistön osalta.

Luin tuolloin Masonin ja Sedellin mainion "From the forest to the sea"-teoksen, erittäin suositeltava, laaja katsaus ajopuun merkityksestä joki-, suisto- ja valtamerisysteemeille.
http://catalogue.nla.gov.au/Record/1883470
Jäin epäilemään, että jos olisi mahdollista vertailla kattavasti eri tyyppisiä virtavesiä luonnontilaisilla ja muutetuilla valuma-alueilla, voisi tulos olla paljon masentavampi kuin noilla Pohjois-Karjalan luontaisesti happamilla ja karuilla latvavesillä.

Tänään taas oiottujen ja perkailtujen, mutta paikka paikoin pusikoissa hienosti mutkittelevien kaupunkipurojen yli hiihdellessä ajattelin joka tapauksessa virtavesien sopeutumiskykyistä eliöstöä ja tutkimuksemme hyvää uutista: pienissä virtavesissä piilee suuri ennallistamis-/kunnostuspotentiaali. Jos ne saatettaisiin luonnontilaa muistuttavalla tavalla maalta huuhtoutuvaa kiintoaineista, orgaanista ainesta ja ravinteita pidättävään tilaan, vähenisi myös järviimme ja rannikkovesiimme kohdistuva happea kuluttava ja rehevöittävä kuormitus ja uhanalaiset vaelluskalakannat ja -populaatiot elpyisivät. Niin maatalous-, metsätalous- kuin kaupunkiympäristöissäkin tämä tiedostetaan onneksi entistä paremmin.

Jotain pitäisi vain konkreettisesti tehdä paljon laajemmassa mittakaavassa kuin nykyisin. SYKEn luontotyyppien uhanalaistyöryhmässä (sisävedet ja rannat) valmistelimme veisenhoitosuunnitelmien valtioneuvostokäsittelyä varten ehdotuksen eteläisen Suomen pienvesien inventointi- ja ennallistamisohjelmaksi. Se hyväksyttiin. Valtioneuvosto on nyt siis sitoutunut moisen ohjelman käynnistämiseen. Lähitulevaisuus näyttää tuleeko hommasta mitään.

METSÄSTÄ MERELLE

Kotkassa syntyneenä nautin suistolaisen etuoikeutetusta näkökulmasta: elämää ruokkivana elementtinä on aina jossakin olemassa joki, suuri Kymi tai pienempi virta, joka tulee kukaties mistä, tuo tullessaan energiaa, kaikenlaista ainetta ja monimuotoisen elinympäristön maan ja veden eliöille, hävitäkseen lopulta meren tai muun itseään suuremman veden syliin. Suuri vesi ja monet sen eliöt vaelluskaloista lähtien ovat toisaalta tyystin riippuvaisia tästä kymistä ja muista siihen virtaavista vesistä.

Ekosysteemiekologia, tai muodikkaammin maisemaekologia, pyrkii nykyisin tunnistamaan entistä yleispätevämmin miten elämää ylläpitävät voimat kytkeytyvät toinen toisiinsa ja millaisia vuorovaikutussuhteita niillä on. Metsästä on yllättävän lyhyt matka merelle, jos mittakaavana ovat ne vuosituhannet, joiden kuluessa evoluutio on muokannut lajien ominaisuuksia ja kykyä sopeutua elinympäristönsä vaihteleviin, alati muuttuviin oloihin. Tähän blogiin ajattelin kirjata mitä opin ekosysteemien välisistä kytköksistä ja sen merkityksestä ihmiselle ja kumppanilajeillemme maapallolla.