Cesium-sushia ruokapöytään?

YLE uutisoi tänään japanilaistutkimuksista Fukushiman edustan merialueella. Se mitä maaliskuussa cesium-saastumisen riskistä kirjoitin blogissani, on nyt ikävällä tavalla toteutumassa. Merenpohjan radioaktiivisten aineiden määrä on nyt jyrkästi noussut Fukushiman edustalla. Esimerkiksi cesium-137:n määrät ovat nousseet 600 kertaisiksi verrattuna onnettomuutta edeltäneeseen aikaan:
radioaktiivisuus_noussut_fukushimassa

Ei auta kuin toivoa, että vaikutusalue ei satu olemaan niitä tärkeimpiä saaliskalojen ja muiden merenelävien poikastuotanto- ja syönnösvaellusten alueita ja että vuodot onnistutaan saamaan pysyvästi kuriin. Tyynen meren Koillisen altaan merialue ja Japanin rannikkovedet tiedetään tärkeiksi kalastuselinkeinolle.  Fukushiman turman on väläytelty jopa romahduttavan tärkeän kala-,  äyriäis- ja mustekalaruokakulttuurin, mukaan lukien sushiravintolat ja -tuotteet. Kukaan tuskin haluaa ruokalistalleen Cesium-sushia: 

 Seafood_radiation_strikes_Japans_culinary_heart

Sushi on menestyneimpiä ravintolakonsepteja viime vuosikymmeninä maailmanlaajuisesti. Näistä ikävistä uutisista palautui mieleeni 1980- ja 1990-lukujen uutisointi toisen tärkeän kalastusalueen, Japanin meren ydinvoimaan liittyvistä ongelmista. Lämmin ja kylmä merivirta kohtaavat siellä ja tuottavat suunnattomia mustekalasaaliita. Jo 1950-luvulta lähtien silloinen Neuvostoliitto ja sen jälkeen Venäjä talousongelmineen katsoi pääsevänsä näppärimmin eroon ydinjätteistään dumppaamalla ne mereen. Dumppauspaikkoja menneinä vuosikymmeninä on ollut useita Kamtsatkan niemimaalla ja Japanin merellä. Useita kymmeniä tuhansia radioaktiivista jätettä sisältäviä tynnyreitä on kipattu syvänteisiin noin 500 metrin syvyyteen, missä tiedemiehet ovat USKONEET (mitään mitattua tai mallinnettua tietoa ei ole) jätteiden olevan turvassa. Näin ainakin lyhyellä aikajänteellä.

Näistä radioaktiivisten jätteiden villeistä ja käsistä riistäytyneistä dumppaustapauksista johtuen hallitukset sopivat Lontoossa (London Dumping Convention) rajoituksista jätteiden dumppauksessa. Ensisijaisesti dumppauksesta tuli luopua. Vaikka 61 hallitusta, Venäjä mukaan lukien, on allekirjoittanut sopimuksen, ovat sen rikkomukset olleet yleisiä. Venäjän johto valitteli asiaa ja puutteellisia taloudellisia resurssejaan ydinjätteiden käsittelemiseksi parisenkymmentä vuotta sitten. Mikä lieneekään ydinjätedumppauksen nykytilanne maailmalla?

Nyt ollaan siis tilanteessa, jossa Japanin ja muiden alueen valtioiden kalastusta ympäröivät säteilyriskien merialueet, toisaalla tuoreesta voimalaonnettomuudesta ja toisaalla ikääntyneistä jätetynnyreistä johtuen. Sushiruokakulttuurin kautta nämä riskit voivat saada globaalit mittasuhteet. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: jos kiihtyvä kalastus säteilyannospelkojen takia tästä hieman laantuisi, saattaa se tuoda helpotusta monille uhanalaisille kala- ja nilviäislajeille.

Viherkatot cityhuuhkajille -ja maailma pelastuu!

Jokunen viikko sitten bongasin työreissulla useampana päivänä Helsingin ydinkeskustassa Forumin katon reunuksella huuhkajanpoikasia.  Näky oli ihmeellinen, koska aiemmin olen saanut huuhkajia satunnaisesti kiikareihin varisten hätyyttäminä tuuheissa havupuissa esikaupunkialueilla tai kalliojyrkänteillä varsin erämaisissa paikoissa. Poikasille alhaalla parveilevat ihmiset näyttivät olevan pelkästään uteliaisuuden aihe, sen verran rennosti ne kuikuilivat alas kadulle ja venyttelivät reunuksen yli jalkojaan ja siipiään. Huuhkajista tulikin heti julkkiksia, joiden edesottamuksia on nyt monta viikkoa seurattu.

Ensin huuhkajapoikueen nähtyäni ajattelin, että kaipa linnuilla puluja ja kaneja riittää sopivalla säteellä saalistettavaksi, kun kerran ovat puistomaisemmista kaupungin osista tulleet ydinkeskustaan pesimään. Mutta myöhemmin jo päiviteltiinkin uhkaa, jonka ison petolinnun pesintä kaupunkilaisille ja heidän lemmikeilleen ehkä muodostaa. Nature hits back.

Roimasti kasvavien poikasten ruokinta kivierämaassa ei välttämättä ole aivan helppoa. Tämä tuli mieleen kun Hesari uutisoi 22.4. emohuuhkajan yrittäneen saalistaa pienehköä koiraa aamutuimaan Lasipalatsin lähistöllä. Toistaiseksi tiettävästi on vältytty tilanteilta, joihin pöllötutkijat ja metsissä ahkerasti retkeilevät voivat törmätä: poikasia puolustavat pöllöemot iskevät kovaa ja nopeasti päähän ja silmiin tähdäten, suuret kynnet edellä, valmiina repimään ja raastamaan. Harrastajat osaavat suojautua asianmukaisesti, mutta urbaani kulkija, varsinkaan känniläinen sellainen, ei välttämättä osaisi varoa poikasten kohtaamista lainkaan.

Arvelen kuitenkin, että Forumin huuhkajat suorivat hetimiten poikasten lentoon lähdettyä kohti vehmaampia ja rauhallisempia maisemia, eikä riskitilanteita enemmälti synny. Tämä urbaani kattoympäristö pesimäpaikkana sen sijaan toi mieleeni Helsingin yliopiston kaupunkiekologian tutkimusryhmän ja Luonnontieteellisen keskusmuseon tuoreen tutkimushankkeen: Viides ulottuvuus -viherkatot osaksi kaupunkia:
http://www.luomus.fi/kasvitiede/tutkimus/viherkatot

Taiteen ylioppilas Minna Piironen tutki osana tuota hanketta Aalto yliopistossa kattoviljelyn mahdollisuuksia kaupungeissa. Tutkimus kytkeytyy osaksi globaalimuutosta ja ilmastomuutoksen haittojen torjunnan moniulotteista tehtäväkenttää. Työssä on esitetty ajatuksia siitä, että kattoviljelyllä voitaisiin pienentää hiilijalanjälkeä ja torjua osaltaan ilmastomuutosta.

Kasvillisuudella peitetyt tai peittymään jätettävät rakennusten katot ovatkin maailmalla nopeasti yleistyvä keino tai ainakin yritys hallita ja vähentää kustannustehokkaasti  kaupungistumisen ja ilmastonmuutoksen aiheuttamia ympäristöhaittoja: lämpösaarekeilmiötä, epäpuhtauksien leviämistä, tulvavesipulsseja, helleaaltoja ja meluisuutta.

Jokainen suurkaupunkien kattomeriä lentokoneesta tai rakennusten yläkerroksista tuijottanut ymmärtää, että katot muodostavat laajan ja ympäristönsuojelun näkökulmasta hyödyntämättömän alueen kaupungeissa. Useissa suurkaupungeissa onkin ilmastomuutoksen vastatoimeksi alettu tavoittelemaan kasvitettujen kattopintojen radikaalia lisäämistä. Suomessa on HY:n tutkijoiden mukaan keskustelu viherkattojen käytöstä kuitenkin toistaiseksi ollut vähäistä.

Voisimmeko kuvitella vähemmän vihreää paikkaa kuin vaikkapa Chicagon ydinkeskusta? Chicagon kaupungintalon katto kuitenkin jo vihertää:  
http://en.wikipedia.org/wiki/File:20080708_Chicago_City_Hall_Green_Roof.JPG

Ehkäpä Helsingin keskustankin katoilla pesii tulevaisuudessa huuhkajia ja tornipöllöjä, jotka saavat saaliinsa kaupunkilaisten kattoviljelmillä ruokailevista linnuista -tai vaikkapa City-kattokaneistakin ;)
Ja samalla maailma vähän voisi pelastuakin, sen hiilinielun ja ilman puhdistumisen verran mihin kattojen vihreys nyt suinkin voisi yltää.

London hope: Thames-joki puhdistuu, parlamentti ydinenergiakriittinen

Saavuin Lontooseen maanantai-iltana ja ihmettelin miten erilaiselta nyt tuntui matkustaa Heathtrowsta Piccadilly Linella Cityyn. Jotain oli oleellisesti muuttunut, muutakin kuin mies, joka tutustui viimeksi useamman vuorokauden ajan kaupunkiin joskus 16 vuotta sitten. Tajusin sen aamulla Hammersmithin asemalla: kaikkialla oli kovin siistia, roskia lakaistiin toki, mutta ymparilla oli myos kierratysmainoksia. Kuten hotellissakin. Ei ne siivoojat tosin kierratys-sloganeita noudattaneet, mutta kaupunki on ollut kaikkineen siisti ja kaikkialla mainostetaan: reuse-reduce-recycle! No, toisaalla sitten pikaruokaloiden ja kaikenlaisen rosakn tuotto on valtavaa, edelleen.Jotenkin henki on kuitenkin toinen ja reilaa kauppaa ja sertifikaattia on kaupat pullollaan.
  Cityn asukkaita on vain 170 000, tyossakavijoita 300 000 ja suur-Lontoossa edelleen kait vahintaan se koko Suome vakimaara.

Ei tuo positiivinen puhdistuminen kuitenkaan vain Cityn asia voi olla, koskapa kolleegat kertoita Thames-joen puhdistuneen entisestaan, kalakannat ovat elpyneet ja Tower-Bridgen nayttelyssakin osattiin mainostaa luonnonarvoja, joita joki matkallaan  aina Oxfordiin ja Thames Headiin asti tarjoilevat. Vesiensuojelu puree ja kantaa hedelmaa.

Mutta BBC uutisoi toisesta, kriittisemmasta suhtautumisesta luonnon nuhraantumiseen ja saastumiseen. Cameron oli juuri hiillostettavana alahuoneessa ydinvoimaturvallisuudesta ja lehdet pursuavat Japanin kriisin ohella kovaa kritiikkia ydinvoimaa vastaan. Pontimena on sekin, kuinka historian, sielta 50-luvulta (oliko Windcraft tms ?) ja Sellafieldin ajoista alkaen aina viime vuosiin asti on ilmennyt systemaattista radioaktiivisten aineiden vuotojen yms. salailua. Aamun The Independent kirjoitti ytimekkaasti, ettei moinen ole ihme kun huomioidaan koko alan sotateollinen salailuhistoria ja voimakas riippuvuus veronmaksajien tuesta ja yhteiskunnallisesta hyvaksyttavyydesta.Toki on niin, ettei Suomessa ole samaa volyymia ydinvoimaa, mutta ongelmia ja riskikohtia aivan samalla tavalla. Siihen ei vain valtamedia ainakaan ennen reissuani ollut analyyttisesti puuttunut vaan keskittyi toistamaan paitsi Japanin kauhuja, niin samaan tapaan kotimaisesta ydinturvasta toistamaan pureksimatta kommentteja eri tahoilta. Brittien keskustelukulttuuria ja kritiikin avointa, perinpohjaista ruotimista tulee ikava kun perjantaina taalta takaisin paasee. Vaikka nyt on ikava tietysti kaikkea muuta Suomessa :) Ja suru siita kuinka Japanissa tilanne on kehittynyt.

Onko jääkarhulle Goretex viimeinen niitti ilmastomuutoksen päälle?

No jopas, blogitilaston mukaan edellinen juttu kuluttajakemikaaleista Teflon/Goretex-otsikolla keräsi peräti 121 lukijaa, neljästä maasta :) (jenkkilä: Janne ok!, Alaska?, Romania? Ruotsi?). Hyvä niin. Minusta luonnonystävillekin on tarpeen muistuttaa, ettei se helpotus ulkoilussakaan (Goretexit) ole kovin harmitonta jos helppouden aikaan saavan materiaalin keskeinen kemikaali on äärettömän pysyvä ja riskeeraa luonnonsuojelun ykköslajeja ja ehkä laajemminkin biosfääriä.

Pintakäsittelyaineista perfluorioktaanisulfonaattien (PFOS-yhdisteiden) käyttö on (osittain) kielletty meillä 2008, kuten hiljattain monissa muissakin teollistuneissa maissa. Eräs menestystarina näiden aineiden haittojen torjunnassa oli, kun PFOS-aineiden suurin valmistaja 3M 2000-luvun alussa lopetti tuotannon vapaaehtoisesti.

Tuotanto ja käyttö jatkuu kuitenkin laajasti, eikä koko perfluorattujen kuluttajakemikaalien perheessä näy globaalin kulutuksen taantumisen merkkejä. Tellukseemme kertyy näitä erittäin hitaasti hajoavia, eliöihin tehokkaasti kertyviä ja aineenvaihdunnalle ja perimälle haitallisia aineita kiihtyvällä tahdilla. Kanadalaisten tutkijoiden mukaan PFOS-pitoisuuksien nykytaso ei vielä tosiaankaan aiheuta ihmisille terveysriskiä, mutta näiden pintakäsittelyaineiden globaalissa kierrossa erikoisuutena onkin kertyminen juuri merten huippupetoihin. 



Huippupitoisuuksia perfluorattuja pintakäsittelyaineita on mitattu sellaisissa uhanalaislajeissa kuin Kalifornian delfiinit, Kanadan merisaukot ja Arktiksen jääkarhut. Ja onpa Itämeren hylkeissäkin mitattu varsin suuria pitoisuuksia.Tämän John P. Giesy (opettajanani 1994 Joensuussakin vieraillut huipputukija) tutkimusryhmineen raportoi jo vuosikymmen sitten (Environ. Sci. Technol. 2001, 35, 1339-1342). Pohjoismaisessa kartoituksessa kuutisen vuotta sitten mitattiin korkeimpia pitoisuuksia mm. Helsingin edustan  haukinäytteistä:

http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=205590&lan=FI

Täytyy muistaa se, että mitattua tietoa perfluoratuista yhdisteistä on edelleen hyvin niukasti. Miten meikäläiset taimenet, saukot, kalasääsket, merikotkat keräävät näitä yhdisteitä? Kuinka teflonpannukansamme kerää niitä vereensä ja sukuelimiinsä? Entäpä normiravintolajimme? Kuinka paljon siikamme ja sikamme sisältävät näitä pysyviä aineita? Who knows. Taannoisen ympäristöministeri Enestamin (kalaruoan ystävä) ja kolleegoidensa verestä löytyi perinteisten orgaanisten myrkkyjen (PCB) ohella kosolti myös näitä pintakäsittelyaineita (raportti www.wwf.fi/www/uploads/pdf/baqdblood.pdf)

Rajoitteita on toki asetettu (http://www.environment.fi/default.asp?contentid=285802&lan=fi). Mutta vaikka käyttö on toisaalla eri yhdisteissä käyttötarkoituksen mukaan kielletty, leviää sohvien, retkeilyvaatteiden, kenkien ym. pinnoitteiden ja niiden hoitosuihkepullojen kautta erilaisten perfluorattujen pinnoitteiden käyttö hillitsemättömästi. Teollisten sovellusten määrää en uskalla ajatellakaan.

Summa summarum. Tämä Goretexiemme tuotannosta, pyykinpesuvesistä yms., teflonpannujemme tehtailusta, paistoksista ja tiskivesistä yms., tai ylipäätään minkä tahansa kuluttajatuotteemme pintaperfluoratusta tuotannosta, kuljetuksesta, käytöstä ja hävityksestä seuraava kumuloituva ko. pysyvien yhdisteiden kasautuminen maapallolle saattaa olla eräs kemikalisoituvan maapallomme pahimmista ongelmista lähitulevaisuudessa. Ainakin jääkarhuille. Ehkä lapsillemmekin, Me nykyretkeilijät ja -kokkailijat tietysti niistä kivoista tuotteista voimme nauttia. Vittu joo. Vähänkö Hävettää ja Harmittaa.

Kuluttajakemikaalit nouseva ympäristöriski: Teflon ja Goretex pannaan, valurauta kunniaan!

Harmittaa. Olen ollut mainoksen uhri. Yli vuosikymmenen ajan pidin ihan harmittomana näitä nykyajan mukavuuksia, kuten teflonpinnotteisia paistinpannuja ja Goretex-suojattuja vaatteita. Siinä vaiheessa kun huonekalumainoksissa alkoi olla ylistystä likaa ja kosteutta hylkivästä pinnoitteesta, alkoi jotenkin tökkiä. Vasta viime vuosina on tiedeyhteisössäkään osattu kertoa, että nämä erinomaiset pintakäsittelyaineet,  poly- ja perfluoratut  sellaiset, ovat mahdollisesti pahakin ympäristö- ja terveysriski. Kuluttajille asti tämä tieto ei ole kovin laajasti levinnyt, vaikka netin keskustelupalstoilla pohditaankin varsin monipuolisesti esim. teflonpannun perfluoro-oktaanihappohöyryjen riskejä (jos käristät kuumasti, vaihda ihmeessä valurautaan!).

Poly- ja perfluorattujen pintakäsittelyaineiden marssi kotitalouksiin on ollut viime vuosikymmenen aikana massiivinen. Niitä käytetään likaa hylkivinä pinnoitteina huonekaluissa, matoissa, vaatteissa,  ja elintarvikepakkauksissa. Ne on otettu osaksi teollisuusprosesseja, uitettu sammutusvaahtoihin, voitelu- ja puhdistusaineisiin. Tarttumattomat teflonpaistinpannut, ruokapakkaukset, matot, huonekalut, puhdistusaineet, shampoot, kengät, vaatteet...ne kaikki voivat sisältää PFC-yhdisteitä (Goretex, Stainmaster,Scotchguard...). Monissa teollisuuden tuotteissa ja prosesseissa käytetään hyväksi PFC-yhdisteiden lämmön sietokykyä ja tarttumisen hylkimistä.

Ongelma syntyy siitä, että nämä aineet ovat erittäin pysyviä, levinneet ympäri maapalloa, voimakkaasti biokertyviä, toksisia ja karsinogeenisia ja aiheuttavat riittävän korkeisiin pitoisuuksiin kertyessään aineenvaihdunnan ja hormonituotannon haittoja, joihin kuuluvat erilaiset eläinten lisääntymis- ja kehityshäiriöt. Jääkarhut ovat tuore esimerkki näiden kuluttajakemikaalien globaalista kulkeutumisesta ja haitoista.

Onneksi minulla on vasta yhdet Goretex-vaelluskengät. Jatkossa pitäydyn hyviksi havaittuihin Nokian vaelluskumppareihin tai vanhoihin kunnon maihareihin. WWF on nettisivuillaan myös listannut käytännön toimia, joilla voi vähentää näitä kemikaalihaittoja:

"Teflonpannujen sijaan kannattaa suosia rautaisia ja päällystämättömiä paistinpannuja. Näin voi vähentää altistumista perfluoratuille yhdisteille, joita vapautuu teflonpannuista kuumennuksen aikana. Mikäli mahdollista, vältä myös käsittelemästä huonekaluja, vaatteita ja kenkiä kosteussuoja- ja lianhylkimisaineilla. Kun hankit huonekaluja tai mattoja, kieltäydy mahdollisista lianhylkimiskäsittelyistä ja etsi tuotteita, joita ei ole esikäsitelty kemikaaleilla. Kysy asiasta jälleenmyyjiltä. Vähennä pakatun ja rasvaisen pikaruoan osuutta ruokavaliostasi, koska tällaista ruokaa saatetaan säilyttää pakkauksissa, jotka on päällystetty PFC-yhdisteillä, jotka estävät rasvaa tihkumasta ulos pakkauksesta. Vältä hankkimasta kosmetiikkaa ja hygieniatuotteita, joiden tuoteselosteessa esiintyy sana “fluorattu” tai “perfluorattu”."

Ja jos joku kalustekauppias hehkuttaa likaa hylkivästä pinnoitteesta, pakene nopeasti paikalta!

Luomuruokaa enemmän vuonna 2011, kiitos!

Vuosi vaihtui ja eräänä uudenvuoden toiveenani on luomutuotannon tuntuva edistäminen Suomessa. Meillä on Jyväkylässä lähikauppana Citymarket. Vaikka jättimarketit ovat vastenmielisiä muuten, on niissä etunsa. K-ryhmä on kunnostautunut ympäristöasioissa muutenkin, ja luomutuotteita on CMssa tavanomaista enemmän. Paitsi omissa ruokavalinnoissa, on myös pikkuvauvan kiinteän ravinnon opettelun alettua 4 kuukauden iässä tämä tarjonta tullut koko ajan tärkeämmäksi. Luomuviljelyn edistyminen Suomessa näyttää vain olleen harmillisen takkuista. Vaikka vuodesta 1990 hehtaarimäärä on noussut roimasti, vajaasta seitsemästä tuhannesta nykyiseen noin 145 tuhanteen, on kehityksessä aaltoliikettä. Vuosina 2002-2004 luomuviljelyn pinta-ala oli korkeimmillaan, mutta edusti silloinkin vain noin 7 % koko viljellystä peltoalasta. Silti tämä osuus on muihin Euroopan maihin verrattuna melko korkea. Kemiallisten lannoitteiden ja torjunta-aineiden käytöstä luopuminen on luomutuotteiden tuotannossa eittämätön etu tavanomaisiin tuotantomuotoihin verrattuna. Kun samalla vaatimuksina on tuotantoeläinten hyvinvoinnin turvaaminen, on vaikeaa käsittää miksi luomutuotanto edistyy niin hitaasti ja sen tuotantomäärät vaihtelevat voimakkaastikin. Hinta on ymmärrettävästi yksi tekijä, mutta sen rinnalla kulutustottumukset varmastikin määräävässä roolissa. Jos se keskimääräinen kuluttaja siis vähentäisi edes viidenneksen esim. lihan syöntiä ja senkin söisi luomuna, olisi ympäristö- ja ilmastovaikutus varsin suuri. Uudenvuoden toiveeni onkin, että luomumaito, -juusto, -kasvis, -kahvi ja -lihahyllyillä täällä meidänkin Citymarketissa on vuonna 2011 entistä enemmän tungosta!