Järviemme puhtaus ja tehokas vesiensuojelumme on osa maabrändiämme ja keskeisimpiä matkailumainontamme viestejä. Tämä on kuitenkin monen eteläisen Suomen järvialueen osalta vain muutaman vuosikymmenen ikäinen ilmiö. Metsäteollisuuden nousu kansantaloutemme kivijalaksi alkoi nimittäin pilata vesiämme kiihtyvällä tahdilla 1800-luvun lopusta lähtien. Esimerkiksi eteläisellä Saimaalla vesien pilaantumisella on noin satavuotinen historia ja vain parin vuosikymmenen mittainen vesien puhdistumisen historia.
Teollisuuden nopean ja vesiensuojelun hitaan kehityksen ansiosta Suomessa oli 1970-luvulle tultaessa runsaasti järviä ja muita
vesialueita, jotka kärsivät pahenevista happikadoista, leväkukinnoista, kalakuolemista ja hygieniahaitoista. Vesilain uudistuksen, yhteiskunnallisen
keskustelun ja ympäristöliikkeiden myötä jätevesien puhdistus tehostui vasta 1980-luvun
lopulla ja 1990-luvulla merkittävästi. Kun lisäksi otettiin oppia maailmalta
järvien kunnostusmenetelmistä, oli suomalainen menestystarina likaantuneimpien
järvien puhdistumisesta valmis.
Metsäteollisuuden jätevesikuormitus on laskenut
voimakkaasti enimmäkseen vasta 1990-luvulta lähtien ja nyt tehtaiden taannoin pahoin pilaamat
järvialueet ovat puhdistuneet. Rakennemuutoksen
myötä Suomessa on tällä hetkellä kymmenisen vesialuetta, joilta
metsäteollisuuden jätevesikuormitus on loppunut kokonaan. Kuormitettuja
vesialueita on kuitenkin edelleen parikymmentä. Nyt kun metsäteollisuus on
uudessa nousukiidossa, olisi syytä tarkastella vesistövaikutusten kehitystä ja vesiensuojelun tulevia haasteita.
Suomen pintavesille on
yli vuosikymmenen ajan asetettu EU:n vesipolitiikan puitedirektiivin mukaisesti
haasteelliset hyvän ekologisen ja kemiallisen tilan tavoitteet. Metsäteollisuuden
kuormittamien vesialueiden ekologinen tila on enimmäkseen selvästi parantunut viimeisen
parin vuosikymmenen aikana. Niistä noin neljästätoista järvialueesta, joiden
heikentyneeseen tilaan metsäteollisuuden jätevesikuormituksella on aiemmin
ollut merkittävää vaikutusta, on puolessa jo saavutettu vähintään tavoitteena
oleva hyvä ekologinen tila. Kuudessa tila on tyydyttävä ja yhdessä välttävä,
eli vesiensuojelussa on vielä tehtävää. Toki näissä järvissä tilaa heikentää
nykyään metsäteollisuuden jätevesikuorman rinnalla ja usein sitä merkittävämminkin
hajakuormitus ja sisäinen kuormitus.
Vuonna 2012 Suomen
metsäteollisuusyritykset sopivat ympäristö- ja vastuullisuussitoumuksista,
joiden mukaan ala sitoutuu omaehtoisesti kehittämään toimintaansa arvoketjun
kaikilla osa-alueilla kymmenen avainsitoumuksen avulla vuoteen 2020 mennessä.
Vesiensuojelun osalta yritykset lupaavat tehostaa veden käyttöä sekä vähentää
jätevesikuormitusta ja puunkorjuun kiintoaines- ja ravinnekuormitusta. Jää
nähtäväksi toteutuvatko nämä lupaukset metsäbiomassan käytön jatkuvasti
kasvaessa ja ilmaston muuttuessa. Kun nyt kuitenkin jätevesien ja vedenkäytön
teknologiat ovat entisestään kehittyneet, näyttäisivät metsäteollisuuden
vesiensuojeluhaasteet keskittyvän entistä enemmän puunkorjuun aiheuttamaan
vesistökuormitukseen. Tähän viittaa myös kansalaisten kasvava huoli
kirkasvetisten järvien tilakehityksestä alueilla, joilla metsätalous on
merkittävin maankäyttömuoto.
Tutkin vuosina 2013-2015 järviemme tilakehitystä
vertailemalla vesistöseurantojen ja paleolimnologisten tutkimusten tuloksia
ranta-asukkaiden, kalastajien ym. järvillä paljon aikaa viettäneiden ihmisten
havaintoihin koskien veden väriä,
näkösyvyyttä, vesikasvillisuutta, leväkukintoja, rannan pohjanlaatua, veden
käyttökelpoisuutta, kalastoa, kalanpyydysten limoittumista, järvimaisemaa ja
ranta-alueen virkistyskäyttöä.
Ihmisten havainnot käsittelivät
kaikkiaan sataaviittä eri järveä, joista suurin osa oli Järvi-Suomen karuja,
kirkasvetisiä järviä. Valtaosa vastaajista koki järven tilan muuttuneet
huonompaan suuntaan viimeisen 30-80 vuoden aikana pyydysten limoittumisen (83%
vastaajista), veden ruskenemisen ja vesikasvillisuuden runsastumisen (77-79%)
sekä rannan pohjanlaadun heikkenemisen ja leväkukintojen seurauksena (67-70%).
Yleisimmin tilakehityksen syyksi esitettiin
metsätalouden ojituksia, hakkuita ja maanmuokkausta ja toiseksi eniten
turvetuotantoa. Teollisuuden kuormitushaittojen vähenemistä kiiteltiin. Kansalaisten havainnot olivat yleisesti yhtäpitäviä limnologisten tutkimustulosten kanssa.
Yhä suurempi osuus niin biojalostamoiksi
muuntautuvien sellu- ja paperitehtaiden raaka-aineesta kuin energiapuustakin hankitaan
tulevaisuudessa turvemailta. Suometsien puunkorjuu onkin metsätalouden vesiensuojelun
haastavimpia ongelmia. Esimerkiksi energiapuun korjuussa on ravinteiden ja elohopean huuhtoutumien havaittu kasvavan. Elohopeakuormitus kytkeytyy kiinteästi humusaineiden huuhtoutumiseen. Turvemaiden päätehakkuissa humuskuorman ennakoidaan muuttuvissa
ilmasto-oloissa kasvavan merkittävästi.
Viime vuosikymmeninä hyvin kehittyneet metsätalouden vesiensuojelukonstit voivatkin osoittautua riittämättömiksi
puunkorjuun aiheuttaman humus- ja elohopeakuormituksen suitsimisessa. Seuraako
metsäbiomassan käytön tehostumisesta järviemme yhä himmenevä kirkkaus, kalojen
elohopeapitoisuuksien nousu ja ennalta arvaamattomia muutoksia järviluonnossa? Liuennut humus voi lisätä pintavesien lämpötilaa,
stimuloida elohopean metyloitumisprosesseja ja vähentää levien perustuotantoon
soveltuvan tuottavan kerroksen paksuutta. Biotalouden vesistövaikutusten kysymysmerkkejä on paljon ja ekologiset riskit pitkälti tuntemattomia.
